Välipäiviä, melkein

Olen ehtinyt vallata neulomiselle oman nurkan vanhan nojatuolin ympäriltä. Tuolista olen tosin löytänyt koiranretaleen nukkumasta eräinä aamuina.

Lapaskirjan käsikirjoitus meni helatorstaina kustantajalle, Armandon villapaita valmistui ja nyt on aika tarttua kolmannen kirjan neuleisiin. Ihana hetki, kun voi vain tehdä välittämättä seurauksista! Myöhemmin pitää sitten miettiä, mitä tuli tehtyä — kannattaako nyt tuotakaan esitellä, mutta nyt on kivaa! Mieli askartelee leveänä avautuvien mahdollisuuksien parissa eikä illalla malttaisi mennä nukkumaan. 

Täällä Zoossa, tyttären kotona, jota siis kutsumme eläintarhaksi, on monella tavalla inspiroivaa: monia eri kansallisuuksia edustavia nuoria ihmisiä pyörii talossa, vihreä ja vehertävä luonto, pihapiirin kotieläimet, musiikkia ja tietenkin mainiota, ja yleensä lähistöllä kasvanutta, ruokaa. Yltiösosiaalista menoa yksinäisen ahertamisen vastapainoksi. Edes postinkantajaa ei voi kohdata ilman, että tapaamisesta muodostuu suomalaisen mielestä suorastaan seminaari.

Onneksi talossa ei ole minun lisäkseni muita aamuvirkkuja. Tunnit riittävät hyvin, koska herään viideltä, viimeistään kuudelta, tekemään ”oikeita” töitä. Lounas, jonka yleensä tekee tyttären miespuolinen kämppäkaveri vävyehdokkaan avustuksella, nautitaan yhden maissa ja kohta lounastunnin jälkeen olen vapaa.

Väite, että italialaiset elävät syödäkseen, tuntuu melko todelta. Päivän tärkeimmät keskustelut liittyvät siihen, mitä tänään syödään. Ruoanlaitto sujuu kuin tanssi, jossa kaikki tietävät askeleensa: jos yksi hoitaa pääruoan, toinen tarttuu salaattiaineksiin ja kolmas kattaa pöydän. Tiskit hoitaa se, joka teki vähiten. Oma-aloitteisesti. Naapurissa on buffalotila, jonka antimia olemme nauttineet runsaasti ja samassa pihapiirissä puuhailevat vanhukset kantavat melkein päivittäin pöytään jotain herkkua hyvin hoidetulta kasvimaaltaan tai kanalasta ennenkuin oma kasvimaamme antaa satoa.

Tytär matkustaa Pohjois-Italian ja Sveitsin välillä ja on vain muutamana päivän viikossa kotona. Siinä on se hyvä puoli, että joudun puhumaan enemmän italiaa. Kun vain muistaisi kaiken! Uusia sanoja tulee eteen niin paljon, että vanhat tuntuvat unohtuvan.

Iltaisin ehdin vielä hyvin hoitaa sähköpostit ja hoitamaan muita juoksevia asioita, koska illallinen syödään vasta kahdeksan, yhdeksän maissa. Kymmeneen mennessä talossa on arkisin hiljaista, kun vetäydymme omiin huoneisiimme lukemaan, neulomaan, katsomaan elokuvia tai vaikka bloggaamaan. Che bella vita!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s